RAKKAITA MUISTOJA MYÖS KOUVOLASSA...

Tänään on lauantai ja 6. päivä elokuuta. Aurinko paistaa jälleen siniseltä, pilvettömältä taivaalta ja asteita on +16 ja luvassa +21 ja myös sadetta luvassa.


Näin ne päivät kuluvat ja kuukaudet ja vuodet. Mutta rakkaat nuoruusmuistot säilyvät ikuisesti, siispä palaan myös niihin aikoihin.


Kun olin 10-vuotias, niin muutimme Kouvolaan, joka oli aivan ihana pieni kylä eli kauppala 50-luvulla. Ensin asuimme Käpylässä muutaman kuukauden, koska kerrostalo, johon aioimme muuttaa, ei ollut vielä aivan valmis. Käpylässä oli kiva asua, kun siellä oli niin paljon samanikäisiä lapsia. Sitten muutimme Salpausselänkadulle, jossa asuimme liki 10 vuotta. Mutta koko ajan kävin Kankaan kansakoulua, joka tosin muuton jälkeen oli lähempänä taloamme.

Kankaan koulu oli jyhkeä, upea rakennus jo silloin. Kävin tässä rakennuksessa 4. luokan ja tuolla taaempana näkyvässä kävin vielä 5. luokankin, jonka jälkeen pääsin Tyttökouluun.

Tässä Kouvolan Tyttökoulussa kävin 6 luokkaa eli keskikoulun.
Mutta tässä talossa asuimme siis liki 10 vuotta:

Ensin meillä oli vain 2 h + k, mutta sitten vuosien jälkeen pääsimme vaihtamaan 4 h + k, jossa oli myös oma pareveke. Tässä siipirakennuksessa oli meidän baarimme nimeltä Kulta-Mokka, jota rakkaat vanhempani hoitelivat. Mukavasti tulee aivonystyröistäni esille monet,monet ihanat muistot niin Kulta-Mokasta kuin myös muista leikeistä kavereitteni kanssa. Se oli sitä lapsuuden ja nuoruuden ihanaa, kultaista aikaa. Mitähän niille kaikille lapsuudenystäville oikein kuuluu nyt? Jos joku tuntee tämän talon tai on asunut täällä, niin ottakoon yhteyttä minuun kommentilla tai sähköpostilla. Meitä samaa ikäluokkaa olevia oli silloin paljon.


Mutta sitten möimme baarimme ja muutimme Helsinkiin, kun olin lopettanut keskikouluni. Siellä kävin jokaikinen ilta tansseissa eli 6 kertaa viikossa. Sieltäkin on vain ihania nuoruusmuistoja!


Mutta sitten vuonna 1970 helmikuussa rakas isäni menehtyi aivoverenvuotoon aivan yhtäkkiä. Se oli minulle hyvin raskas isku, sillä olinhan vasta 24 vuotias. Miten paljon kaipasinkaan isääni, sillä olinhan ollut aina isin tyttö. Mutta elämä jatkui...ja pidin huolta äidistäni, joka nyt joutui elämään yksin, ilman turvaa. Äitini asui kanssani 30 vuotta ja huolehdin hänestä loppuun asti. Voi, miten kaipaankaan teitä rakkaat isäni ja äitini! Olisi niin paljon kerrottavaa! Mutta tiedän, että te näette minun elämäni ja tiedätte, että minulla on erittäin hyvä ja turvallinen olo rakkaan mieheni, lasteni ja lastenlasteni kanssa.


Isäni kuoleman jälkeen muutin äitini kanssa jälleen Kotkaan, koska äitini kaipasi siskoaan ja muita ystäviään niin kovin. Menin avioliittoon ja sain ensimmäinen lapseni, jolloin asuimme täällä:

Täällä syntyi ensimmäinen lapseni ja kun hän oli jo 6 vuotias, niin muutimme maalle, jossa ei ollut edes katuvaloja. Mutta siitä olenkin kertonut jo aiemmin.


Tällainen muistojen matka oli tänä kesänä. Liekö sitten viimeinen monestakin syystä? No, sen näemme sitten taas ensi kesänä. Mutta suunnitelmia on ja aivan vakaviakin, joten jääkäähän kuulemaan, mitä Sirulandian väelle tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Siitä tosin kerron vasta ensi vuonna...hmmm...no, tai joulukuussa!


Nyt toivotan teille kaikille oikein rattoisaa viikonloppua!